Ei Mitään Stressiä, Mutta Kun Kiire..!

Aamu koitti, ja voi että miten se tuntuikin ihanalta. Tietää että iltaan mennessä ollaan jo rakkaan koti Suomen puolella. Viimeinen yö meni hyvin vielä nukkuessa olohuoneen sohvalla, ja ihan hyvä niin sillä en olisi halunnut herätä enempää siihen kun Jenny saapui omilta seikkailuiltaan kotiin reilusti puolenyön jälkeen. Tai no, kyllähän minä kuulin kun ovi avautui mutta eipä se sen enempää häirinnyt eri huoneen puolella. Tämä sohva vaan on ollut niin loistava paikka nukkua. :D Hieman tuntui oudolta vaan olla ja odottaa että kello tulisi puoli kymmenen kun ei ollut mitään muuta tehtävänä, kuin varmistaa että kaikki on mukana ja laitaa itsensä lähtövalmiuteen. Vähän jälkeen yhdeksän me sitten lähdettiinkin jo alakertaan odottamaan kyytiä kun ei ollut mitään järkeä vaan olla ja seisoa sisällä. Matkalaukun tuonti alas oli kyllä uskomaton tehtävä. Minä kun luulin että painavia asioita olisi raskas viedä ylöspäin mutta tämä alas meneminen olikin hankalampaa. Voimaan kuvitella miltä muihin asuntoihin on kuullostanut minun jokaisen portaan askelman kohdalla aiheuttamaksi kolahdus, kun pudotin matkalaukkun portaalta alemmalle portaalle. Se oli taas näitä "hitaasti mutta varmasti tapauksia" 

Automatka lentokentälle tuntui hirmu tunnelmallisella.  Varmaan kun oli tottunut siihen että liikkuminen paikasta toiseen tapahtuu joko junalla ratikalla,     toi tämä matka nyt sellaisen päättymisen tunteen. Radiosta soiva hempeä musiikkikin oli varmasti osa-aiheuttajana tuolle haikealle mielelle, etenkin tietäen ettei näitä biisejä enää suomen radiosta tule kuuleman. Erilaista oli myös katsoa katuja ja taloja auton ikkunan takaa, vaikka monien katujen ohitse olimme kulkeneet jo monen monta kertaa. Olen kyllä onnellinen että teimme Lukan reissun, sillä mitä kauemmas ajoimme kaupungista, alkoi tehdä mieli hypätä ulos autosta kävelemään pelloille ja luonnon keskelle. Lukasta saimme edes pienen palan Prahan luontoa muistoissamme mukaamme. 

En kyllä enää ikinä jää odottamaan lentokentälle ketään sitä varten että menemme yhtä matkaa jättämään matkatavarat. Me kyllä oltiin siellä ihan hyvissä ajoin mutta Nooralla ja Jorilla kestikin vähän pidempään. Tunti me varmaan heitä siinä odoteltiin kunnes kellon alkaessa hyvin uhkaavasti lähestyä yhtätoista, päätimme lähteä jo viemään omat tavaramme. Hieman olin arvioinut väärin oman laukkuni painon, puhumattakaan Sallan. Sallan laukku saatiin nätisti menemään ilman lisäpainoja läpi ja miltein olin jo helpottunut siitä ettei oma laukkuni ainankaan kovin paljon enempää paina, mutta voi miten väärässä olinkaan. 28.4 kiloa! 5.4 kiloa ylipainoa. Voitte vaan arvata mikä paniikki minulle siinä vaihees iski. Vähän päälle puolituntia aikaa lentokoneen lähtöön ja minun oli ryhdyttävä hoitamaan lisämaksuja siinä kiireessä. Eikä minulla ollut enää rahakkaan pussissa. Minulle sanottiin että voin maksaa visa elektronillani joten annoin kortin virkailijalle jotta hän kirjaksi siitä tiedot ylös. Ja voi luoja että se kävi hitaasti. Ihan kuin jotain hidastettuna elokuvaa olisi katsonut kun hän siinä hitaassa rauhassa näytteli tietokoneelle tietoja ja kun mainitsin asiasta että meillä olisi hieman kiire jo tässä niin hän vain tokaisi "mutta kun nämä pitää kaikki kohdat täyttää järjestyksessä" Miten seliittyy MITENKÄÄN siihen että työskentelisi NOPEAMMIN! Kyllä jos tuollaista toimisto työtä tekee, pitäisi osata kirjoittaa koneella nopeammin kuin vain yksi kirjain per sekunti. Sitten kun hän vielä sanoi että "maksu tällä kortilla ei onnistu". Miltein meinasi tulla itku siinä vaiheessa. Lähde siinä sitten vielä etsimään automaattia että saat rahaa nostettua. Eikä niitä tietenkään voinut olla siinä lähistöllä vaan piti juosta kerros alemmas ja pitkän käytävän toiseen päähän. Hirmu kiva oli juosta sinne koroilla joita ei ollut kuukauteen käyttänyt. Ja Nooralle kävi vielä sama juttu. Kun olin saanut käytyä nostamassa omat rahani ja viimein maksettua uuden hidastetun toimistotyöläiselokuvan jälkeen maksuni, joutui Noora lähtemään rahan haku reissulle oman maksujensa vuoksi. Odotellaanpas siinä sitten vielä toinen samanlainen hidastettiin maksukerta. Sitten kun minun piti vielä toimittaa kuitti maksusta sille henkilölle jolle olin laukkuni jättänyt. No, enpä minä mitään kuitti ollut saanut joten käyppäs vielä hakemassa sekin erikseen. Kello oli jo yli yhdentoista, puolelta lähtee kone ja meidän pitäisi vielä käydä läpi turvatarkastuskin. Hieman alkoi olla jo epätoivoinen olo tuossa vaiheessa. Oikeasti! Tästä eteenpäin, jokainen huolehtikoon itse itsestään etenkin jos se meinaa sitä, että kaikki (etenkin ne jotka olivat huolehtineet itsensä perille ajoissa) meinataan myöhästyä sen takia! 

Onneksi turvatarkastuksessa ei ollut paljon jonoa, joten läpi päästiin suht nopeasti. Hieman vaan ihmettytti se että minun piti purkaa Ipadini laukustani pois ja laittaa se erillisen laatikkoon menemään tarkastuksen läpi. Ei meidän noin tarvinnut Suomen puolella tehdä. Etenkin kun minulta vielä erikseen kysyttiin, että onko minulla mukanani tietokonetta ennen kun ehdin asettaa laukkuani laatikkoon. 

Kyllä siinä viimehilkun olotila vielä tiivistyi kun lentokoneen päästyä emme ehtineet tuskin istahtaakkaan aloillemme kunnolla kun lentokone olikinnjo ilmassa. Hyvä että kuitenkin ehdimme ajoissa ilman että meitä tarvitsi alkaa kuuluttamaan koneeseen. Tai no, enhän minä kyllä tiedä ehdittiinkö se tehdä kun ympärillä oleva maailma katosi siinä kiireessä täysin kun päämääränä oli mielessä vain koneeseen pääsy. Kaiken jännityksen jälkeen nyt kuitenkin istuttiin turvallisesti matkalla kohti Suomea ja kotia!  :)

Seuraavan kerran matkaan lähdetäänkin taas kesäkuussa, kohdena Fashion Gamesin finaali!