Jännitystä Elämään

Ei sitten ollutkaan ihan fiksua lähteä hautausmaalle iltahämärällä. Jos oltaisiin eilen menty oltaisiin kenties voitu välttää tämäkin seikkailu... En sitten tiedä onko se hyvä juttu koska kyllä sille nyt näin jälkeen päin nauraa ja missään nimessä en olisi halunnut jättää tuota kokematta. Meidän Nean sisäpihalle lukkojen taakse jääminen on nyt tämän rinnalla aika pientä : D

Kuitenkin. Aurinko oli vasta laskenut horisontin taakse mutta vielä oli kuitenkin valoisaa. Mietimme että menemmekö kämpälle odottaamaan pimeän tuloa jonka jälkeen lähdettäisiin tutkimaan hautausmaata  mutta tultiin siihen lopputulokseen ettemme kuitenkaan enää sen jälkeen jaksa lähteä liikkeelle. Ihan kuten jo eilenkin oli käynyt. Jatkoimme sitten katua eteenpäin hautausmaan porteille. Hautausmaa oli ihana. Siellä kasvoi paljon puita joiden runkoja vasten kasvoi tiheä kerros jotain lehtiköynöstä joka oli vallannut koko maankin. Ja siellä tuoksui ihan luonnolle. Ihanalle rentouttavalle luonnolle. Sitä piti tulla ihan hautausmaalle etsimään koko kaupungin tähän astisinta rentouttavinta paikkaa. Kävelimme siinä sitten aikamme ihastelemassa ja kuvaamassa teitä ja erilaisia hautoja. Oman tunnelmansa lenkille loi myös pikkuhiljaa pimenevä ilta ja lintujen Liberia jota kuului joka suunnalta. Muutama kissakin taisi juosta ohitsemme tämän matkan aikana. Haudat täällä poikkeavat omistamien ihan täysin. Täällä kaikki on paljon suurempaa ja koreampaa. Osassa oli suuri nimilaatta ja joillakin oikein kunnon rakennus. Monet haudan tuntuivat olevan useiden nimien perusteella perhehautoja. Useammalla haudalla näkyi myös palavan punaisia kynttilöitäkin. Liekö värillä jokin oma merkiksensä vai myydäänkö täällä vain noin paljon tuollaisia kynttilöitä. Usealta haudata löytyi myös tuoreita upeita kukkiakin. 

Ilta alkoi kuitenkin muuttua pimeämmäksi eikä hautausmaalla ollut juuri lainkaan valoja. Ainoat valon lähteet taisivatkin olla itseasiassa ulkopuolla olevat liikenteen ja kaupungin valot. Kävelimme takaisin porttia kohti mutta jo kaukaa huomasimme sen olevan nyt kiinni. Pieni shokkitila kuitenkin iski vasta siinä vaiheessa kun huomasimme portin viereen päästyämme siinä olevan ketjun ja lukon nätisti roikkuvan kaltereissa, yhdistäen ovet toisiinsa.. Olimme lukkojen takana. Ja juuri kun olin ehtinyt leikilläni sanoa että kunpa tästä ei nyt koituisi mitään kirousta meidän ylemme.. Tulla nyt kuvaamaan tuntemattomien hautoja ja iloitsemaan hautausmaalle. Kyllä me oliin huomattu portin sivussa oleva kyltti jossa luki joitain kellon aikoja mutta oletettiin sen meinaavan vieressä olevan rakennuksen sisäänpääsy aikoja. Ilmeisesti täällä ei olekaan vapaapääsy hauraus maalle niin kuin Suomessa. Portin vieressä oli vielä ollut vartija joka oli puhumassa puhelimeen sillä hetkellä kun kävelimme sisään mutta kun hän ei sanonut meille mitään oletimme että voimme sitten mennä syvemmälle ihan rauhassa. Siinä me sitten seisoimme hölmistyneina miettien mitä tehdä seuraavaksi, mistä päästä pois. Lähdettiin sitten seinänviertä pitkin kävelemään hautausmaata ympäri jos vaikka löytäisimme jostain avonaisen oven tai paikan josta pystyisi kiipeämään yli. Hautausmaa alkoi tuntu ihan loputtomalta kun pelkkä yksi sivu ei meinannut koskaan loppua. Yhdessä nurkassa näytti olevan kohta josta olisi saattanut hautojen päältä kiipeämällä päästä yli mutta emme halunneet lähteä vielä yrittämään niin epäpyhää keinoa. Eikä siitä voinut olla varma minkälainen pudotuskaan aidan toisella puolella olisi ollut. Jatkoimme siis vain matkaa eteenpäin löytäneet useita portteja jotka olivat kaikki lukossa. Seinämät ympärillä olivat kokoajan olleet korkeita hautakivien ja aitojen vierustamana. Yhden portin luota löysimme auton mutta emme nähneet missään ketään keneltä olisimme voineet pyytää apua. Porttien kalteritkin olivat niin tiuhaan meneviä että niistä olisi mahtunut läpi vain ehkä pieni lapsi. Eikä alikaan mahtunut ryömimään. Tähdet alkoivat jo pikkuhiljaa tiukkia taivaalla ja nyt sen huomasi miten pimeää hautausmaalla oli. Ulkopuolelta kuului moneen otteeseen poliisiautojen ulvomista ja muutamaan otteeseen vitsailimme että olisivatkin he nyt tulossa hakemaan meitä. Sehän tästä reissusta vielä olisi puuttunutkin. "Kaksi tyttöä jäi jumiin hautausmaalle. Poliisit pelastivat heidät" Me oltiin niin lähellä vapautta mutta silti niin kaukana. 

Oltiin kohta kävelty koko hautausmaa ympäri ilman että oltiin löydetty mitään keinoa päästä pois. Ellei olo olisi ollut sillä hetkellä jo niin epätoivoinen mitä se silloin oli, olisi varmasti tullut nautittua siitä rauhasta ja pimeydestä mikä siellä vallitsi. Käveltiin erään kapean kujan läpi jossa valoa toivat vain muutamat siellä täällä palavat kynttilät. Ilmakin oli lämpimin mitä tähän aikaan täällä olo aikana oli vielä havainnut sen olevan. Viimeiseltä seinämällä alkoi löytyä pieniä aukiota muurien ulkopuolelle mutta niissäkin oli sitten korkeat kalteriseinät ja vielä piikkilankaa päällä ettei varmasti pääse kiipeämään yli. Ikään kuin oltaisiin ylletty edes piikkilangan luo. Viimein onnistuttiin löytämään kuitenkin sellainen pieni aukko josta pääsi tielle jossa selkeästi oltiin ajettu autoilla. Vieressä oli joitain vanhoja rakennuksia, ehkä jotain varastotiloja. Käveltiin jonkin matkaa tietä eteenpäin mutta meitä vastassa odotti kuitenkin jälleen kerran lukittu portti. Tämä portti oli kuitenkin sentään rakennettu siten, että siitä sai helposti sijan jalalleen ja onnistui kiipeämään yli. Salla hyppäsi yli ensimmäisenä ja annettuani laukkuni ja kantamukseni hänelle toiselle puolelle, oli minun vuoroni mennä perässä. Koskaan en varmaan ole kiivennyt minkään portin yli. Etenkään tälläisessa tilanteeessa. Olo alkoi olla huolestuneen sijasta pikkuhiljaa jännittynyt. Oltiinko me viimein onnistuttu pääsemään pois? Käveltyämme hetken aikaa huomasimme kuitenkin olevamme pienellä aukiolla jonka ympärillä oli ties minkälaista autoa sun muuta romua ja iso paksu rautainen portti. Tuskainen "ei" kuului kummankin suusta sillä hetkellä. Portin vieressä oli kuitenkin pieni rakennus jonka ikkunasta paloi valo. Kurkistin ikkunasta sisään ja näin siellä miehen. Koputin ikkunaan saadakseen hänen huomionsa ja hän tuli avaamaan meille oven. Kysyin häneltä heti että puhuuko hän englantia johon hän vähän hölmistyneen näköisenä vastasi että "little". Selitin hänelle sitten englanniksi niin selkein sanoin kuin osasin sen mitä me juuri olimme kokeneet ja jouduin toistamaan saman vielä uudestaankin koska hän ei ymmärtänyt kaikkea ensimmäisellä kerralla. Tämän jälkeen hänelle oli kuitenkin sanomattakin selvää että me halusimme päästä ulkopuolelle ja avasi meille tuon rautainen portin oven. Kiitin häntä tuhannesti ja hän sanoi että se oli pikku juttu, ei se mitään. Ihanaa että onnistuttiin löytämään tuollainen rento mies joka ymmärsi edes vähän englantia eikä ketään sellaista joka olisi saattanut suuttua kun yhtäkkiä oltaisiin pamahdettu paikalle lukittuun tilaan. Joka tapauksessa... Olimme viimein vapaita!