23.6kg. Pääsimme perille!

Miten tämä päivä koittikin näin nopeasti? Aamulla vielä kotona ja nyt jo Prahassa kirjoittamassa tätä. (Ja kyllä, kirjoitan tätä Ipen (ipad) muistioon koska netin toimivuus täällä asunnollamme nyt on mitä on. Sitähän sää kysyit? :D )

Ja kyllä siihen matkalle ehtikin riittää kaikenlaista... Hyvä että pääsin edes kotiovesta ulos kun matkalaukku painoi niin paljon. 23.6kg tarkalleen. Miltein meni lisämaksun puolelle mutta onneksi sanoivat lentokentällä etteivät he ala vaivaisen 600 gramman takia laskuttamaan. Mutta tottahan sitä nyt painoa kertyy jos mukaan joutuu pakkaamaan kerralla vaatteet, hygieniavälineet, koulutavarat ja vielä työmateriaalit. Täällä ollaan kuitenkin kokonainen kuukausi! 

Suomen aamu oli ihanan aurinkoinen ja keväinen. Laittoi jo hieman miettimään minkälaisia maisemia tulisi vastaan sitten kun kotiin paluun hetki koittaa. Auringon saattoi tuntea jo hieman lämmittävän joten nähtäväksi jää miten paljon lunta on enää kuukauden jälkeen maassa. 

Lentokoneen noustessa Suomen maan kamalalta korkeuksiin iski ensimmäisen kerran se olo jonka puuttumista olinkin jo itseasiassa ihmetellyt... "mihin ihmeeseen sitä nyt lähdettiinkään mukaan?" Helsinki jäi piakoin kauas taakse pienine mikroskooppisine taloineen sekä muurahaismaisine liikenteineen ja tilalle astui pilvetön ja selkeä taivaan ranta. Auringonlaskun näkeminen 11 kilometrin korkeudesta oli myös jotain sanoinkuvaamattoman upeaa. Harvoin sitä nyt pääsee näkemään syvän punaisen auringon kajastuksen maan ja paksun pilvikerroksen välissä. Pian maanpinnalla saattoi myös alkaa huomaamaan pieniä valo pilkkuja. Mitä lähemmäksi saavuimme kohti määränpäätä, alkoivat myös valopilkku pikkuhiljaa lisääntyä. Oli kuin alamme olisi ollut hiljalleen loistoonsa nouseva tähtitaivas. Tuo näky oli enemmän kuin riittävä karistamaan kaiken jännityksen siitä mikä perillä mahtoi odottaa. Kylmä, jäinen ja luminen Suomi oli jäänyt taakse ja tilalle avartui uusi ja jännittävä maailma.

Ja jännitystähän meiltä ei sitten puuttunut. Mukavasti sujuneen lennon jälkeen löysimme seuraavaksi itsemme kaikkien kantamustemme kanssa Prahan lentokentän sisääntulo aulasta. Muutaman sanan olimme jo lennon aikana ehtineet vaihtaa siitä miten vähän meille oli infottu siitä mikä meitä vastassa odottaa. Minä sentään tiesin oman majoituspaikkamme nimen mutta muilla se taisi olla vielä vähän hakusessa. Meille oli infottu että meitä olisi vastassa kaksi naista. Oma komalaisille ja oma meille vaatetukseen tytöille sillä emme kuulemma olisi mahtuneet yhden auton kyytiin. Heillä piti olla kyltti jossa luki "students Savonlinna". Noh, eipä siellä missään näkynyt kahta naista saatikka edes sellaista kylttiä. Sen sijaan, kun olimme ensin ihmetelleet sitä onko vastaantulo komiteamme kenties vielä matkalla kun luentomme oli saapunut vartin etuajassa, tuli meille puhumaan eräs nuori mies. Sanoi odottavansa noin viittä ihmistä jotka hänen olisi tarkoitus viedä majoitukseen. Hän ei tiennyt nimiämme, kouluamme tai edes sitä mistä maasta meidän pitäisi olla kotoisin. Kyltissäkin luki "LTS". Vartin me siinä sitten seisoskelimme ja ihmettelimme samalla kun hän yritti soitella ja selvitellä asiaa. Onneksi sentään satuin nappaamaan hänen puheidensa keskeltä oman majoituspaikkamme, penzion veran nimen joten se loi edes vähän lohtua siitä että tämä mies olisi hakijamme. Komalaisilla kun ei ollut mitään käsitystä siitä mihin heidän oli tarkoitus olla menossa. 

Päätimme sitten jännittyneen ilmapiirin mukana lähteä hänen mukaansa. Onneksi ei sentään tarvinnut olla siinä tilanteessa yksin. Lähteä nyt tuntemattoman miehen matkaan ilman mitään varmuutta siitä oliko hän oikeasti edes kuskimme. Matkan aikana olikin hyvä miettiä ääneen kaikenlaisia kauhutarinoita siitä mitä saattaisi tapahtua. Pääsemmekö turvallisesti perille vai lukeeko seuraavan päivän lööpeissä etusivulla "Viisi suomalaista tyttöä kadonneet jäljettömiin". Kunpa nyt Jitka edes saapuisi huomenna hakemaan meidät.  Ikkunasta oli myös hyvä tutkailla uusia maisemia. Lentokoneessa nähdyt valopilkku eivät olleet miten verrattuna siihen mitä näimme juuri vähän ennen kuin ajoimme keskustaan. Joka suunnalta mihin vain katsoit näkyi tumman taivaan korostamaan kaupungin valojen välkehdintä. Se oli kuunnellen pinta täynnä pieniä kynttilöitä. Todella kaunista. 

Keskustan läpi ajaessa silmiin ehti pistää paljon eri rakennuksia ja patsaita joita olisi tultava kuvaamaan jokin päivä. Pisteet on myös annettava kuskille siitä kuinka hyvin hän ajoi katuja pitkin. Ei meitä turhaan ole varoitettu varomaan liikennettä sillä nopea vauhti, äkkijarrutukset sekä ahtaat kadut huomasi selkeästi kyydissä ollessa. Vähän olisi jopa saattanut pelottaa siinä vaiheessa jos tiellä olisi ollut jäätä. 

Pian kuitenkin pääsimme penzion verran eteen. Ulkoa päin rakennus ei näyttänyt kovin ihmeelliseltä ja sisään päästyämme vastassa oli pelkkä tyhjä aula josta oli vastakkaiselle seinällä uloskäynti ilmeisesti sisäpihalle. Puolimatkassa tätä aulaa oli ovi josta pääsimme rappukaytävään. Missään ei näkynyt minkäänlaista respaa. Siitä meitä tuli hakemaan vanhahko mies joka opasti meidät toiseen kerrokseen tulevaan asuntoomme.  Asunto oli parempi kuin mitä olin odottanut. Teneriffan matkan aikaiset hotellihuoneen muistot olivat siihen hetkeen asti kummitelleet aika vahvasti mielessä ja oli yllätys huomata miten viihtyisä tämä huoneisto oli siitäkin huolimatta ettei elintaso ole niin korkea kuin Suomessa. Meillä on tilava huone jossa on 3 hyvän kokoista sänkyä ja televisio, tilava olohuone missä on koko seinän mittainen sohva, sekä pienempi sohva ja toinenkin televisio, ruokapöytä 4llä tuolilla sekä tähän tilaan yhdistetty pieni keittiötila. Ruuan laitosta voi tulla mielenkiintoista niin ahtaassa tilassa. Vessat olivat vähän erikoisempi tapaus. Kahdesta vessasta toisessa on vain pönttö ilman minkäänlaista lavuaaria mutta toinen oli siisti tila jossa on myös suihku. 

Tästä olikin sitten seuraavaksi hyvä lähteä miettimään mistä saataisiin ostettua ruokaa. Kukaan ei kertonut meille mitään siitä millä suunnalla sijaitsee lähin kauppa. Meidän oli pakko vain ottaa ja lähteä kävelemään johonkin suuntaan katsomaan mitä sieltä löytyy ja toivoa ettemme eksy matkan varrella. Ilma oli ihastuttavan lämmin verrattuna suomen pakkaseen. Pitkään meidän ei onneksi tarvinnut patikoida sillä jo muutaman kadunkulmat päästä löysimme ison kauppakeskuksen, Floran. Järkyttävää oli nähdä ensimmäistä kertaa kaikkien tuotteiden hinnat kun ne mielti automaattisesti euroina. Limpparipullohan maksaa lähes neljänkymppiä puhumattakaan jauhelihasta joka menee yli satasen. Paluumatkalla totesimme kuitenkin saaneemme ostettua hyvin ruokaa alle kymmenen euron. Täällä on todellakin halvempaa mitä Suomessa.

Uudet haasteet odottivat meitä kun pääsimme takaisin Penzion Veran ulko-ovelle. Näin jo valmiiksi "hyvin" sujuneen illan jälkeen emme tietenkään saaneet sitä millään auki. Yritimme kaikki omilla avaimillamme vääntää lukkoja auki mutta turhaan. Kello alkoi olla jo lähemmäs yhtätoista paikallista aikaa eikä ulkona enää ollut kovin lämmintäkään. Siinähän sitten olimme jälleen jumissa kunnes joku sattuisi tulemaan avaamaan oven. Lopulta soitimme seinällä olevaa summeria ykkös asuntoon tälle miehelle joka meidät oli opastanut huoneeseemme. Hirveän vihaisen oloisena hän neuvoi meitä käyttämään pientä läpyskää miltään näyttämättömän paperilaatan päällä joka oli kiinni ovessa lukon vieressä. Tämä aiheutti oven päästämään kovan pärinän joka avasi lukon ja pääsimme sisään. Rappukäytävän ovessa oli sama juttu mutta siinä oli jo kunnon lappu jossa oli nuolia osoittamassa pientä punaista palloa. Huoneistomme lukkojen ei ollut mistään helpommassam päästä. Avainta sai pyörittää monta kertaa suuntaan jos toiseen ennen kuin ovi suostui viimein avautumaan meille.

Kaiken tämän jälkeen ei mieli kaipaa enää muuta kuin pehmeän pedin ja hyvät yöunet.

Hyvää yötä Suomi sekä Praha! Olemme viimein täällä!

-Riina